keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Vahva ja vähän hullu

Olen tullut siihen tulokseen, että sekä lapsettomuushoidoissa että adoptioprosessissa täytyy olla vähän hullu, että selviytyy kaikesta. Kun olen kertonut lapsettomuushoidoista ja niiden yksityiskohdistakin joillekin ystäville, joiden maailmaan lapsettomuus ei ole koskaan kuulunut, ovat he olleet jopa järkyttyneitäkin. He ovat ihmetelleet esimerkiksi, miten olen pystynyt käymään normaalisti töissä suurimman osan ajasta, miten olen kuitenkin vaikuttanut ihan normaalin iloiselta tai miten olen pystynyt käymään läpi kaikki fyysiset ja henkiset puolet lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyen. En tiedä. Kai ihmisissä ylipäätäänkin on päällä se kuori, josta syvemmälle kaikki ihmiset eivät kuitenkaan näe. Kai kaikilla on elämässä ainakin ajoittain pieniä tai isompia juttuja, joita eivät muiden kanssa julkisesti jaa.

Tällä hetkellä olemme konkreettisista hoidoista tauolla. Henkinen lapsettomuuden puoli kuitenkin surraa jatkuvasti päässä, välillä aktiivisemmin, välillä passiivisemmin. Lapsettomuudessa on pakko olla vahva tai tätä ominaisuutta on harjoiteltava, jos aikoo selvitä tästä ilman täydellistä elämän romahdusta. Näin taakse päin katsottuna meidänkin lapsettomuushoitotahti vaikuttaa ihan kahjolta. Vaikeaa se oli, mutta joku hulluus päässä sai vain jaksamaan sen kaiken jotenkin. Mutta en siis tarkoita, että ne jotka kokevat täyden romahduksen, olisivat heikkoja. Tämä taakka on kaikille vaikeaa kestää.

Kun olen tutustunut pikkuhiljaa adoptioaiheeseen, olen vähän huomannut, että samanlaista sakkia on adoptioihmisetkin. Tai käytännössähän suurin osa taitaa olla täsmälleen samaa porukkaa. Monet käyvät ensin lapsettomuushoidot loppuun asti ja sitten siirtyvät adoptiomaailmaan nuoltuaan hetken haavojaan. Siis kyllähän ihmisten oikeasti täytyy olla todella vahvoja ja vähän hullujakin, että ensin käyvät läpi jopa vuosien lapsettomuuden ensin omin voimin, sitten lapsettomuushoidot ja sitten vuosia kestävän adoptioprosessin. Lapsen saantiin menee monella yhteensä 10 vuotta tai ylikin. Pettymyksiä ja romahduksia tulee matkan varrella kaikille. Suurin osa jatkaa silti vaan valitsemallaan tiellä. Eli kyllä sitä lasta varmasti oikeasti halutaan kaiken tämän jälkeen.

Vaikka yrittääkin olla vahva, arjen tilanteet tulevat nenän eteen usein ihan takavasemmalta. Jos ei halua kertoa lapsettomuudestaan ihan kaikille, monissa tilanteissa on pakko pitää suunsa kiinni, vaikka sisällä kuohuukin. Tällä viikolla satuin sitten kahdestaan lounaalle työkaverini kanssa, joka jää ensi kuussa äitiyslomalle. Hän silitteli vatsaansa koko ajan ja kertoi, mitkä asiat ovat nykyään hankalia töissä fyysisesti raskauden takia. Yritin sanoa jotain järkevää hänen juttujensa väliin ja johdatella keskustelua muihin aiheisiin. Sisällä tuntui pahalta, mutta ulos päin se ei varmaan näkynyt. Toinen oli tilanne, jossa yritettiin päättää, kuka noin 8 hengen työporukasta hoitaisi ensi vuonna yhden homman, joka vaatii panostusta muutamana iltana työajan ulkopuolella. Tietysti ne, joilla on lapsia ilmoittivat heti itsensä valinnan ulkopuolelle, kun hoitavat lapsiaan iltaisin. Teki mieli vetää lapsettomuusongelmakortti esiin. Tätä en kuitenkaan tehnyt, onneksi yksi lapseton nuori mies ilmoitti rauhallisesti ettei todellakaan ole reilua syrjiä lapsettomia ihmisiä tässä(kään) tilanteessa. Asia jäi kyllä vielä ratkomatta, saa nähdä, mihin tulokseen tullaan.

Noniin, tulipa taas kirjoiteltua pitkät sepustukset. Pointtina siis, että myönnän olevani lapsettomuusrumban läpikäyneenä ja sitä edelleen tavalla tai toisella jatkavana vähän hullu. Pakkohan se on, että jaksaa. Periksi ei anneta! :)

2 kommenttia:

  1. Ihanaa! Tulipa taas niin viisasta juttua sinulta. Ja niin oikeaan paikkaan tuo "Periksi ei anneta!" On niin luovuttanut olo taas tällä hetkellä (hoitojen suhteen). Ja adoptio alkaa pyöriä enemmän ja enemmän mielessä. Voimia!<3 Tauolla myös...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! <3 Välillä tulee niin luovuttajaolo, tunne että helpointa olisi unohtaa koko juttu. Kaikkeni tulen kuitenkin yrittämään, jotta lapsen saisimme, sekä hoidoissa että adoptioprosessin kautta. En halua antaa lapsettomuuden tuhota elämääni. Jos käy niin ikävästi, että mikään konsti ei meille lasta tuo, toivon että siitäkin selviytyy! Katsotaan nyt nämä mahdollisuudet vielä läpi! :) Voimia myös sinne!

      Poista