maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kesän kuulumisia

Pari kuukautta on kulunut edellisestä julkaisustani. Olen kyllä kirjoittanut kesälläkin jonkin verran, mutta en sitten ole kuitenkaan halunnut julkaista hölinöitäni. Paljon aiheita ja asioita, joista olen halunnut kirjoittaa, on myös pyörinyt vain päässäni. Syy, miksi en ole julkaissut kirjoituksiani tai edes kirjoittanut läheskään kaikkia ajatuksiani, on kuulumisieni synkkyys.

Kesällä on ollut paljon hyviäkin hetkiä, tapaamisia ja kokemuksia. Niistä yritän ottaa kaiken irti. Siltikin tämä on ollut omalla tavallaan elämäni huonoin kesä. Olen ollut aivan järkyttävän stressaantunut. Vaikka on kesä ja loma. Nämä ovat yleensä olleet lempiasioitani. Stressin aihe ei ole pelkästään lapsettomuus. Välillä en ole edes varma, miksi olen pahalla tuulella koko ajan ja räjähtelen pikkuasioista tai arjen asioista, jotka voi kuitenkin hoitaa. Saatan itkeä koko päivänkin tai vähintäänkin raivota itsekseni tai miehelle vähintään puoli tuntia, jos pesen vaatteeni väärässä lämpötilassa tai paperinenäliinan kanssa, ajan oikean risteyksen ohi, kenkäni kastuvat kauppareissulla, kirjastosta tulee sakkoja palauttamattomista kirjoista, pakastin hajoaa, olen sopinut liian tiukan aikataulun kavereiden näkemiseen tai en ehdi valmistautua tarpeeksi matkalle lähtöön. Noin niin kuin esimerkiksi. Lista on loputon.

Lapsettomuuden myötä elämänhallintani on järkkynyt. Ennen asiat olivat siistissä paketissa. Nyt elämän tärkeät, perustavaa laatua olevat asiat ovat pitkin maita ja mantuja hajallaan ja epäselviä. Tämän takia yritän pitää jonkinlaisessa hallinnassa arjen pikkuasiat. Kun niihin tulee mutkia, en pysty käsittelemään asiaa enää. Jokaisen pikkuongelman tullessa eteen, fiilis on vain: tämäkin vielä. Delegoin kaikki ongelmat mieheni hoidettavaksi, jos se on vain mahdollista. Tämä ei ole ihan normalia varmaan. Olen alkanut googlata ohjeita elämänhallintaan, vielä minulla ei tähän ole mitään vastauksia. Ongelmaan kuin ongelmaan vastaus on kai yleensä: riittävä uni, lepo, liikunta, hyvä ruokavalio, perhe, ystävät jne. Mutta kun nämä eivät tunnu riittävän.

Kaikki ongelmani kumpuavat tietenkin lapsettomuuden aiheuttamista pettymyksistä, mutta tämä vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin ja arjen tilanteisiin. Kaikki muut elelevät ihanan kamalaa lapsiperhearkea, minä en kuulu tuohon maailmaan.

Menin uudelle kampaajalle, no tämä 19-vuotias oli sitten onnellisesti 5. kuulla raskaana. Kivat hänelle. Tyttö meni vähän lukkoon, kun hän tietysti tiedusteli sitten, onko minulla lapsia. Tästähän olisi saanut kivan puheenaiheen. Sanoin vain lyhyesti: ei. Aihe vaihtui tosi nopeasti.

Menin ruuhka-aikana pienen kotipaikkakuntani apteekkiin tarkoituksena käydä myös ruokakaupassa. Näin apteekista tullessani pari viimeisillään raskaana olevaa puolituttua menossa ruokakauppaan. Käännyin äkkiä parkkipaikkaa kohti ja päätin mennä kauppaan joskus toiste. Sellaiset ihmiset, jotka tunsin joskus 10-15 vuotta sitten, eivät välttämättä päivittäin mieti, miksei minulla ole lapsia. Mutta on todella kiusallista kohdata vuosien jälkeen tällaisia puolituttuja ja joutua heitä tervehtimään ja vaihtamaan kuulumisia. Siinähän alkavat sitten pohdiskella, että ei tuollakaan muuten lapsia ole, vaikka ikää on jo ja naimisissakin ollut vuosia. En halua joutua tällaisiin tilanteisiin. Muutenkin olen liikkunut mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla sellaisissa paikoissa, joissa tällaiset törmäykset ovat todennäköisiä.

Arjessahan tapahtuu paljon hyviä asioita, joissain on jopa hyvää tuuria. Silti reagoin liian vahvasti pieniinkin negatiivisiin asioihin, joiden käsittelyyn pääkoppani resurssit eivät tällä hetkellä riitä. Mistä apu? Tätä pitää selvitellä.

Adoptioasiat etenevät hiiiitaaaasti. Kesällä eivät tietenkään yhtään mitenkään. Kesän mittaan on käynyt mielessä, onko adoptio ihan absurdi ajatus. Jotainhan menee kumminkin pieleen, joten olisi paras luovuttaa jo nyt. Lisäksi mietin, miten saisin pääkoppani sellaiseen seesteisyyden tilaan, että joidenkin vuosien päästä olisin 100 % valmis ottamaan adoptiolapsen vastaan ilman mitään pahoja vikoja itsessäni. Tosin eipä taida kukaan biologinen äiti tai adoptioäiti aivan täydellinen olla.

Näillä mennään syksyyn! Syksy on minulle aina ollut kaikkein raskain vuodenaika. Töissä on kiire ja aamut ja illat vain pimenevät. Tätä varten on alettava työstää jonkinlaista selviytymislistaa itselleni.

4 kommenttia:

  1. No voihan sentään. Stressi saa ajatukset käymään ylikierroksilla, masennus voi lopulta turruttaa. Hyvä että olet huomannut tarkkailla itseäsi ennenkuin uuvutat itsesi. Syksy on minullekin vaikeaa aikaa, mutta kyllä siitä taas selvitään. Minua on auttanut ajatus, että elämä kyllä tapahtuu, vaikken itse tekisi mitään. Aloitin oman blogin kirjoittamisen minimalismista ja elämän yksinkertaistamisesta, tästä aihepiiristä löytyy paljon self-help vinkkejä päänsisäisen kaaoksen selvittämiseen myös. T: hiljattain anonyyminä kommentoinut ja mielenkiinnolla blogiasi lueskellut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Juu, juurikin pitäisi yksinkertaistaa elämää ja karsia kaikki turhuus pois, mihin menee liikaa energiaa. Kuten siivous esim, heh :) Välillä tuntuu ettei ehdi kuin käydä töissä ja siivota. Yritän keksiä tässä jonkinlaista selviytymislistaa, jolla pärjätä syksyn iskiessä päälle, etenkin arki-illat on pahoja. Kuulosta kivalta blogilta! :)

      Poista
  2. Voimia! <3 Kiva lukea sun kuulumisia, vaikkei ne aina niin iloisia olisikaan :)

    VastaaPoista