maanantai 9. lokakuuta 2017

Lapsen tuloon valmistautumista?

Ihmiset alkavat yleensä valmistautua lapsen tuloon jossain vaiheessa tultuaan raskaaksi. Jos on oikein innokas, saattaa jo yritysaikana salaa ostella pikkutöppösiä ja muuta söpöä. Jos odottajalla on pelkoa siitä, että jotain menee pieleen, valmistautumisen aloittamista saattaa lykätä kuukausikaupalla. Jossain vaiheessa se täytyy kuitenkin aloittaa.

Adoptioprosessissa valmistautuminen lapsen tuloon on hyvin erilaista. Raskaus kestää yleensä noin 9 kuukautta. Odottaja tietää saavansa pienen vauvan. Tietysti on olemassa keskoset ja vauvan kokoakaan ei voi tietää. Adoptio-odottaja ei sen sijaan tiedä, saako ehkä vauvan (tuskin), leikki-ikäisen, vai mitä sieltä putkahtaakaan. Tietysti adoptoija saa itse määrittää tietyissä rajoissa, minkä ikäisen lapsen saamiseen on valmis. 0-4 -vuotiaan odottaminen ei voi päätyä 8-vuotiaan lapsen saamiseen. Mutta onhan valmistautumisessa aikamoinen ero, jos lapsi olisi vaikka 9 kuukautta tai 4 vuotta. 

Moni ensiodottaja ja ensikertaa äidiksi tai isäksi tullut on varmaan suhteellisen pihalla kaikesta. Vauvan hoitoa ja vanhemmuutta oppii sitten vauvan tultua pikkuhiljaa, askel kerrallaan. Adoptiovanhemmaksi tulo on eri tavalla kunnon rysäys. Parhaimmillaan saa tietää 2 viikkoa ennen, minkä ikäinen tuleva lapsi on, millainen hänen taustansa on jne. Sitten vain kovaa vauhtia koti valmiiksi lasta varten, tarvittavat kamppeet matkalaukkuun ja lentokoneella lasta hakemaan. Huh. Monesti etukäteistiedot poikkeavat vielä kerrotuista ja mietin jo, miten vieraassa maassa löytää kaiken tarvittavan tavaran ja terveyspalvelut jne. Samalla olisi kuitenkin tärkeintä luoda suhde lapseen ja pitää yllä rutiineja. No kaipa näihin käytännön asioihin sitten saa apua. 

Olen alkanut miettiä, mitä kaikkea voisimme valmistella pikkuhiljaa lasta varten valmiiksi. Jotain ikä- ja sukupuolineutraalia ainakin. Voisimme tyhjentää kaapit turhasta roinasta ja tehdä tilaa lapsen tuleville tavaroille. Lastenhuoneen maton ja jotain pikkutavaraa olemme ostaneet kun teki mieli. Matto oli tosi nätti ja alennuksessa. Reissusta ostin lastenhuoneen koristeen kummilapsille, ja ostin yhden ylimääräisen omalle tulevalle lapselleni. Kummitytölle ostin viime jouluna lahjaksi palapelin. Huomasin kuitenkin ennen joulua heillä vieraillessani, että hänellä oli jo monta vastaavaa, joten jemmasin sen omalle lapselleni. Lisäksi oli pakko ostaa yksi tosi söpö pupu, joka parhaillaankin istuskelee olohuoneessa. Pitää kai laittaa piiloon, jos tulee vieraita. Toivottavasti pupu on meillä mukanamme, kun menemme lastamme hakemaan <3

Vielä lapsi ei ole saapumassa, mutta emme kai voi aivan jättää vuosiksi valmisteluja tekemättäkään? Ainakin voisimme sitten joskus ottaa selville, mitä täytyy tehdä lapsiesityksen jälkeen, ennenkuin lähdemme kovaa kyytiä hakumatkalle. Emme kuitenkaan voi hommata vaatteita, sänkyä, ikäspesifejä leluja, turvaistuinta autoon, vaunuja, rattaita jne valmiiksi. Ne kaikki liittyvät lapsen ikään niin tiiviisti. No, kaipa se muutenkin olisi omituista ostaa tuo kaikki valmiiksi ennen kuin mitään lasta onkaan tulollaan. Biologisella lapsella suurin osa vauvakamasta on kuitenkin valmiina odottamassa. Adoptiossa tämä menee niin erilailla. 

En tiedä, onko tämä pesänrakennusviettivaiheeni jotenkin kaheli. Enkä oikein tiedä, onko jotain mitä tässä vaiheessa kannattaisi tehdä helpottaakseen joskus tulevaa hässäkkää. Pitäisi varmaan tutustua adoptioihmisiin, olen ollut siinä vähän huono toistaiseksi. Onhan monella ihmisellä juurikin tällaisesta kokemusta. Joku tietysti saattaa sanoa, että paras nauttia kahdenkeskeisestä ajasta vielä ennen lasta. Matkoista, ravintolaillallisista, nukkumisesta ynnä muusta. Tämä on varmasti totta, mutta olen tästä "nauttinut" jo niin pitkään, että olisin valmis muutokseen :)

Yritän ottaa ihan rauhallisesti, mutta juuri tällä hetkellä taivaanrannan maalailu ja usko tulevaan antavat minulle voimaa. Se on kai ihan hyvä. Voihan olla, että pilvilinnasta tullaan pian taas rytinällä alas, mutta se on sitten sen ajan murhe ;) 

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lapsettomuushoidoista adoptioon

Hups, viimeisen raskaustestini merkkipäivä oli tällä viikolla. Vuosi sitten tällä viikolla sen tein. Piti blogitekstistä tarkistaa, 28.9. Muuten ei olisi ollut päivästä mitään hajua :) Ei enää vuoteen raskaustestejä, hormonipiikkejä, alkionsiirtoja. Ja viimeisimmästä punktiosta on jo yli 1,5 vuotta. Eipä uskoisi. Tuntuu todella muinaishistorialliselta ajalta.

Kyllähän silloin vuosi sitten olin pitkään miettinyt hoitojen lopettamista. Edelleen kumminkin arvoin, onko lopettaminen oikea valinta. Nyt vuoden päästä voin sanoa rehellisesti: kyllä muuten oli oikea päätös. Voihan olla, että 5. tai 6. tai 7. IVF/ICSI olisi ollut meidän onnistunut hoitokierroksemme. Eihän sitä koskaan tiedä. En siltikään kadu yhtään. Elämässä voisi aina jossitella. Adoptiopolulle siirtyminen on ollut ehdottomasti oikea ratkaisu, vaikka lapsesta ei tätäkään reittiä mitään takeita ole.

Elämä ja lapsitoiveen toteutuminen on edelleen epävarmaa. Adoptio etenee pikkuhiljaa, askel kerrallaan. Välillä tuntemukset ovat hieman epätoivoisia. Elämämme ruoditaan läpi pala palalta, ei saa olla liian huono missään, mutta toisaalta ei myöskään virheetön. Muuten varmaan epäillään, että salaamme jotain. Paras olla rehellinen, mutta ihan kaikkia sisimpiä ajatuksiaan ei kannata toki tuoda julki. Adoptioprosessi on toisaalta välillä aika terapeuttistakin, tulee ajateltua ja keskusteltua läpi yhdessä asioita, joita ei muuten olisi tullut ajateltua. Toistaiseksi olen myös sitä mieltä, että kaikki adoptiotyypit ovat meidän puolellamme, eivät meitä vastaan.

Toisina päivinä olen aivan epätoivoinen asioiden hitaasta etenemisestä ja varma, että joku päivä meidän huomataan olevan aivan epäkelpoja vanhemmiksi ja tie tyssää siihen. Välillä tulee pelko, että saamme vaikka potkut töistä tai sössimme itse raha-asiamme tai saamme vahingossa rikosrekisterin. Etenkin viimeinen pelko on älytön, mutta voihan niin sattua, vaikka kaidalla tiellä yritämmekin pysyä! Olen myös välillä alkanut pelätä, että tulen raskaaksi. Se olisi katastrofi, koska silloin menettäisimme mahdollisuuden adoptiolapseen. Jännä mielenjohde tämäkin. Jollakin tapaa kuitenkin näen jo adoptiolapsemme mielikuvissani.

Toisina päivinä taas olen varma, että tämä prosessi johtaa hitaasti ja varmasti siihen, että viimein saamme lapsen. Luottamus tähän pitää minut suhteellisen selväjärkisenä ja arkielämässä kiinni. Teen vain kaiken, kuten käsketään ja uskon tulevaan. Sen pitäisi näillä näkymin riittää. Tulevaisuus kuitenkin näyttää, toteutuuko toiveeni.

Yli viisi vuotta lapsettomuutta takana. Mutta hitaasti hyvä tulee. :) Ehkä se lapsi meille joskus vielä löytää!


torstai 28. syyskuuta 2017

Ihmisten ajattelemattomuus

Ihmisten ajattelemattomuus hämmästyttää minua edelleenkin monissa tilanteissa. Tietenkin nykyään huomaan tilanteita paremmin kuin entisaikaan, mutta väitän, etten itse olisi tiettyjä kommentteja voinut laukoa ihmisten ilmoilla ainakaan, vaikka minulla olisi 10 lasta. Pikkuasioita loppujen lopuksi, mutta särähtää korvaan, jos on itse ongelman ytimessä.

Eilen eräs kolmekymppinen ja lapseton Facebook-ystäväni julkaisi ihan tavallisen, uuden profiilikuvan, jossa hymyili leveästi. No ei siinä mitään, mutta hänen joku kaverinsa oli kommentoinut siihen, että "ootko raskaana, kun noin hehkut". Olisin ihan helkatin tyrmistynyt ja loukkaantunut, jos joku kommentoisi minun kuvaani tuohon tyyliin. Ilmeisesti tällä kuvan julkaisijalla ei lapsettomuusongelmaa ole ja ehkä tämä on hyvää huumoria hänen kaverinsa kanssa. Toivotaan niin. Tuli vaan mieleen, että itse olisin varmaan painanut heti delete -nappia tuollaisen kaverin kohdalla. Aika ajattelematonta, jos ei ole ihan varma, että kaveri ymmärtää huumorin tällaisessa kommentissa kaikkien nähden. Sama kun kommentoisi sinkkukaverille julkisesti, että ei sitten miestä oo löytynyt. Tai pitkäaikaistyöttömälle, että ootko nyt kunnolla etsinyt edes töitä. Hohhoijaa.

Eilisiltana kuntosalin pukuhuoneessa. Noin 60-vuotias nainen selostaa muille, ilmeisesti hänelle ennestään tuntemattomille naisille elämäänsä. Juttelukaveri kertoo ensin, että hänellä on 14-vuotias poika, jonka sai reilu 40-vuotiaana. No tämä puhelias nainen alkaa julistamaan, että hän on sitä mieltä, että nuorena lapset on tehtävä. Itse hän sai kaikki kolme lastaan parikymppisenä. Erityisen ylpeä vaikutti olevan siitä, että tuli ensimmäistä kertaa mummoksi jo reilu nelikymppisenä. Hohhoijaa vol. 2. Tosi kiva juttu tälle rouvalle, että elämä on mennyt aivan loistavasti hehkutuksesta päätellen. Itse en vain kehtaisi noin suoria mielipiteitä esittää tuntemattomassa porukassa.

Ylireagoinko? Jep. Tosin lähinnä nämä jutut huvittivat lähinnä yleisellä tasolla. Eivätkä ne minuun kohdistuneet. Välillä on vain hassua tarkkailla, mitä ihmiset kirjoittavat ihan julkisesti omalla nimellään somessa ja puhuvat julkisella paikalla.


perjantai 22. syyskuuta 2017

Lapsettomuuden häpeä

Pitäisikö ihmisen hävetä lapsettomuuttaan tai mitään muutakaan ominaisuuttaan tai elämäntilannettaan, jolle ei itse voi mitään? No ei todellakaan pitäisi. Siltikin itse teen niin. Se on ajoittain mielestäni tosi noloa. En siltikään ajattele, että jonkun muun lapsettomuus tai muu ikävä tilanne olisi hävettävä asia. Vain omani.

Monet eivät kerro kenellekään lapsettomuudestaan. Syy tähän on yleensä, että ajatellaan, että se on yksityisasia eikä se kuulu muille tai pelätään muiden sääliä, joka taas aiheuttaa häpeää itsessä. Enhän itsekään puhunut asiasta kenellekään kuin vasta 1,5 vuoden lapsettomuuden kohdalla, mutta kolmen vuoden paikkeilla koko lähipiiri tiesi asiasta. Olen saanut osakseni vain empatiaa ja kannustusta, en ollenkaan sääliä. Ihmissuhteet ja tilanteet ovat kuitenkin erilaisia, mutta minä en voisi kuvitellakaan eläväni tätä elämäntilannetta täysin lapsettomuuskaapissa. Se olisi hyvin ahdistavaa. Olla puhumatta mitään asiasta, jonka kaikki kuitenkin arvaavat. Tosin adoptioprosessissa puhumattomuus olisi muutenkin mahdotonta.

Miksi sitten tunnen häpeää, vaikka en ole saanut sääliä enkä ilkeyksiä osakseni? Kuumottavat tilanteet esim. työpaikalla tai muussa isommassa porukassa pelottavat edelleen. Joskus tilanteet, joissa lapsettomuuteni nousee tapetille, tulevat aivan puskista. En ehdi enää pakenemaan vähin äänin. Jotenkin mietin sitä, mitä ihmisetkin ajattelevat, kun minulla ei tämän ikäisenä ja vuosia parisuhteessa olleena ole lapsia. Etenkin työkaverit, vanhat koulukaverit, kaukaisemmat sukulaiset, naapurit. Tällä ei pitäisi olla mitään väliä, mutta siltikin välillä harmittaa, että olen näin outolintu.

Poistuuko lapsettomuuden häpeä sitten, jos saan joskus adoptiolapsen? Lapsen kaipuu kai poistuu? Mutta miten käy häpeälle? Adoption myötä tulen olemaan aivan julkisesti biologisesti lapseton. Ihan kaikki ihmiset tulevat tietämään, että minä en voi saada biologisia lapsia. Häiritseekö se sitten tulevaisuudessa minua vai onko se siinä vaiheessa ihan sama? Pitkän kaavan mukaan luomuna tai hoidoilla raskaaksi tulleet saavat biologisen lapsen. Hetken päästä heidän lapsettomuuttaan ehkä joskus ihmetelleet unohtavat asian. Käykö adoptiossa samalla tavalla? Vai onko tälläkään yhtään mitään väliä? ;)

Välillä olen melkein möläyttänyt tuntemattomammillekin (menikö oikein?;)) asioita lapsettomuudesta, hoidoista ja adoptioprosessista. Mutta en ole tähän ihan vielä valmis. Johtuu varmaan siitäkin, että haluan keskittyä vielä meidän prosessiimme vain lähipiirin voimin eikä energia riitä kaiken maailman ihmisten kyselyihin. Luulen, että jossain vaiheessa sekin aika tulee, että olen ihan julkisesti adoptioprosessissa. Nyt asiasta tietää jotain 30 ihmistä :) Mutta tällaista pohdintaa tänään.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Mitä jos en kelpaakaan?

Yritän kovasti olla näin syyskuunkin puolella toiveikas. On ollut tärkeää pitää itsensä kiireisenä, jotta ei ehdi turhaan murehtia. Kaikki mahdolliset kuninkaalliset muuten pompsauttelevat vauvoja maailmaan ja ilmoittelevat raskauksistaan. No ei siinä mitään. Kuninkaallisethan eivät varmaan voisi adoptoida ja perillisiä on saatava. Joten hyvä heidän kannaltaan, että homma pelittää. ;)

Noniin, mutta joka tapauksessa ajatukset lentelevät taas ihan laidasta laitaan. Olen jotenkin selvinnyt siitä, että olen jäänyt ikuisiksi ajoiksi biologisesti lapsettomaksi. Huomisaamuna tulee muuten näköjään maikkarilta aamuteeveessä joku juttu lapsettomuushoitojen huimasta kehityksestä. Kiva, mutta eivät meille toimi.

Jotenkin olen alkanut pikkuhiljaa pelkäämään, että mahdollinen adoptioprosessin kariutuminen tuhoaa minut lopullisesti. Olenhan nyt laittanut kaiken toivon ja uskon (ja rahat ja voimat) tämän kortin varaan. Kyllähän adoptiovanhemmiksi täytyy hyväksyä ihan tavallisia ihmisiä. Mutta jos en siltikään kelpaa, vaikka itseäni tavallisena ja ihan hyvänä ihmisenä pidänkin?

Olen alkanut ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että saan joskus tiedon, että adoptioprosessimme on keskeytynyt. Jos olenkin vääränlainen enkä kelpaakaan? Jos sille onkin syy, etten onnistunut myöskään lapsettomuushoidoilla? Olen fyysisesti kykenemätön tulemaan äidiksi. Mutta olenko myös henkisesti vääränlainen? Tällainen arvio saattaisi olla juuri se murunen, joka veisi minut sietämättömyyden rajan yli.

Onkohan parasta vain uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja olla sitä mieltä, että kaikki järjestyy ennemmin tai myöhemmin ja tavalla tai toisella? Vai onko hyvä käydä nyt jo mielikuvaharjoittelua sen varalta, että tämäkin juttu menee aivan karmealla tavalla pieleen? En tiedä. Joka tapauksessa olisin aivan murheen murtama. Siltikin mietin, että on ajateltava realistisesti sitäkin vaihtoehtoa ettei elämä mene, kuten toivoisi. Kai tämä näkökulma johtuu siitä, ettei mikään ole viime vuosina mennyt yrityksistäni huolimatta toivotusti. Kai muutaman vuoden sisään tiedän, onko minulla mitään mahdollisuuksia tulla äidiksi, tai mahdollisesti tämä asia selviää paljon paljon aiemminkin. Huonolla tavalla todennäköisesti. ;)

Olen alkanut tuntemaan hieman murhetta myös lähipiirini puolesta. Kaikki ovat olleet niin ihania ja kannustavia. He haluavat todella uskoa, että meille käy vielä hyvin. Tämä tavallaan luo myös painetta, etten haluaisi tuottaa muillekaan pettymystä itseni lisäksi. No tälle ei nyt sitten mitään voi.

Tavallaan ei jaksaisi odotella, käykö tässä nyt sitten hyvin vai huonosti. Mutta toisaalta olisihan se masentavaa tietää vuosia etukäteen kaikki tulevaisuuden ikävät asiat. Vähän sekavat fiilikset siis juuri nyt. Toisaalta toivoa täynnä, toisaalta tulevaa peläten.


lauantai 26. elokuuta 2017

Toiveikas elokuu

Elokuu on ollut todella kiireinen ja stressaavakin. Olen nukkunut liian vähän tai huonosti. Laiskottelupäiviä ei ole ollut ollenkaan, työt ovat alkaneet kunnon rysäyksellä ja lisäksi on ollut kaikenlaista projektia. Kesällä oli monta todella huonoa lapsettomuuspäivää. Nyt kun minulla ei ole ollut aikaa ajatella, kaikki on mennyt taas paremmin :) Heh.

Olen viettänyt aika paljon aikaa ystävien ja heidän lastensa kanssa. Näen, että oikeastaan kaikki ystäväni ovat enemmän tai vähemmän tiukilla lapsiperhearjen kanssa. He eivät kuitenkaan valita aiheesta minua ärsyttävällä tavalla. On luonnollista, että on rankkaa, kun ei saa nukuttua, lapset huutavat ja riitelevät eikä välttämättä saa tarpeeksi tukea mieheltä. Kuitenkin kaikki ystäväni arvostavat ja ovat kiitollisia lapsistaan, olivat he sitten putkahtaneet maailmaan helposti tai vaikeasti. On oikeutettua olla väsynyt, ärsyyntynyt tai stressaantunut. Olisi omituista, jos he pitäisivät nämä tuntemuksensa minulta salassa. Vain sen takia, että minä en lapsiarkea (ainakaan vielä) saa kokea.

Oudolla tavalla elokuun stressi on taas pistänyt elämää järjestykseen. Ihmiselle ei siis tee hyvää mietiskellä liikaa syntyjä syviä. Kaikella on rajansa. Rutiinit ja projektit on ihan hyviäkin. Ajattelin aloittaa pari säännöllistä harrastustakin.

Ainakin tällä hetkellä, tänään ja tällä viikolla olen uskonut, että kaikki järjestyy. Olen alkanut aina välillä ihan oikeasti uskoa siihen, että adoptiolapsi meille joskus hamassa tulevaisuudessa suodaan. Prosessi pitää vain käydä kärsivällisesti läpi, vaikka se tarkoittaa paljon byrokratiaa, koko elämän avaamista tuntemattomille ihmisille ja epävarmaa odotusta.

Muiden raskausuutiset ja höpinät lapsista ja lapsenlapsista eivät ole viime aikoina itseäni rasittaneet. Ehkä usko siihen, että oma odotukseni joskus vielä palkitaan, on vahvistunut viime aikoina. Olo on toiveikas. Ja lisäksi elämässä on onneksi muutakin kuin lapsettomuuden murehtimista.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kesän kuulumisia

Pari kuukautta on kulunut edellisestä julkaisustani. Olen kyllä kirjoittanut kesälläkin jonkin verran, mutta en sitten ole kuitenkaan halunnut julkaista hölinöitäni. Paljon aiheita ja asioita, joista olen halunnut kirjoittaa, on myös pyörinyt vain päässäni. Syy, miksi en ole julkaissut kirjoituksiani tai edes kirjoittanut läheskään kaikkia ajatuksiani, on kuulumisieni synkkyys.

Kesällä on ollut paljon hyviäkin hetkiä, tapaamisia ja kokemuksia. Niistä yritän ottaa kaiken irti. Siltikin tämä on ollut omalla tavallaan elämäni huonoin kesä. Olen ollut aivan järkyttävän stressaantunut. Vaikka on kesä ja loma. Nämä ovat yleensä olleet lempiasioitani. Stressin aihe ei ole pelkästään lapsettomuus. Välillä en ole edes varma, miksi olen pahalla tuulella koko ajan ja räjähtelen pikkuasioista tai arjen asioista, jotka voi kuitenkin hoitaa. Saatan itkeä koko päivänkin tai vähintäänkin raivota itsekseni tai miehelle vähintään puoli tuntia, jos pesen vaatteeni väärässä lämpötilassa tai paperinenäliinan kanssa, ajan oikean risteyksen ohi, kenkäni kastuvat kauppareissulla, kirjastosta tulee sakkoja palauttamattomista kirjoista, pakastin hajoaa, olen sopinut liian tiukan aikataulun kavereiden näkemiseen tai en ehdi valmistautua tarpeeksi matkalle lähtöön. Noin niin kuin esimerkiksi. Lista on loputon.

Lapsettomuuden myötä elämänhallintani on järkkynyt. Ennen asiat olivat siistissä paketissa. Nyt elämän tärkeät, perustavaa laatua olevat asiat ovat pitkin maita ja mantuja hajallaan ja epäselviä. Tämän takia yritän pitää jonkinlaisessa hallinnassa arjen pikkuasiat. Kun niihin tulee mutkia, en pysty käsittelemään asiaa enää. Jokaisen pikkuongelman tullessa eteen, fiilis on vain: tämäkin vielä. Delegoin kaikki ongelmat mieheni hoidettavaksi, jos se on vain mahdollista. Tämä ei ole ihan normalia varmaan. Olen alkanut googlata ohjeita elämänhallintaan, vielä minulla ei tähän ole mitään vastauksia. Ongelmaan kuin ongelmaan vastaus on kai yleensä: riittävä uni, lepo, liikunta, hyvä ruokavalio, perhe, ystävät jne. Mutta kun nämä eivät tunnu riittävän.

Kaikki ongelmani kumpuavat tietenkin lapsettomuuden aiheuttamista pettymyksistä, mutta tämä vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin ja arjen tilanteisiin. Kaikki muut elelevät ihanan kamalaa lapsiperhearkea, minä en kuulu tuohon maailmaan.

Menin uudelle kampaajalle, no tämä 19-vuotias oli sitten onnellisesti 5. kuulla raskaana. Kivat hänelle. Tyttö meni vähän lukkoon, kun hän tietysti tiedusteli sitten, onko minulla lapsia. Tästähän olisi saanut kivan puheenaiheen. Sanoin vain lyhyesti: ei. Aihe vaihtui tosi nopeasti.

Menin ruuhka-aikana pienen kotipaikkakuntani apteekkiin tarkoituksena käydä myös ruokakaupassa. Näin apteekista tullessani pari viimeisillään raskaana olevaa puolituttua menossa ruokakauppaan. Käännyin äkkiä parkkipaikkaa kohti ja päätin mennä kauppaan joskus toiste. Sellaiset ihmiset, jotka tunsin joskus 10-15 vuotta sitten, eivät välttämättä päivittäin mieti, miksei minulla ole lapsia. Mutta on todella kiusallista kohdata vuosien jälkeen tällaisia puolituttuja ja joutua heitä tervehtimään ja vaihtamaan kuulumisia. Siinähän alkavat sitten pohdiskella, että ei tuollakaan muuten lapsia ole, vaikka ikää on jo ja naimisissakin ollut vuosia. En halua joutua tällaisiin tilanteisiin. Muutenkin olen liikkunut mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla sellaisissa paikoissa, joissa tällaiset törmäykset ovat todennäköisiä.

Arjessahan tapahtuu paljon hyviä asioita, joissain on jopa hyvää tuuria. Silti reagoin liian vahvasti pieniinkin negatiivisiin asioihin, joiden käsittelyyn pääkoppani resurssit eivät tällä hetkellä riitä. Mistä apu? Tätä pitää selvitellä.

Adoptioasiat etenevät hiiiitaaaasti. Kesällä eivät tietenkään yhtään mitenkään. Kesän mittaan on käynyt mielessä, onko adoptio ihan absurdi ajatus. Jotainhan menee kumminkin pieleen, joten olisi paras luovuttaa jo nyt. Lisäksi mietin, miten saisin pääkoppani sellaiseen seesteisyyden tilaan, että joidenkin vuosien päästä olisin 100 % valmis ottamaan adoptiolapsen vastaan ilman mitään pahoja vikoja itsessäni. Tosin eipä taida kukaan biologinen äiti tai adoptioäiti aivan täydellinen olla.

Näillä mennään syksyyn! Syksy on minulle aina ollut kaikkein raskain vuodenaika. Töissä on kiire ja aamut ja illat vain pimenevät. Tätä varten on alettava työstää jonkinlaista selviytymislistaa itselleni.