perjantai 2. kesäkuuta 2017

Tilanteita vuoden varrelta

Vaikka aktiivinen raskauden yritys on meillä jo menneen talven lumia ja jotenkin olen saanut itseni kasattua, lapsettomuus korostuu monissa arkitilanteissa edelleen. Aina en ole ihan varma, miten näihin pitäisi reagoida.

Tilanne 1. Olen ystäväni lapsen syntymäpäivillä. En ole kummi enkä sukua ja paikalla on aika vähän porukkaa. Kahvipöydässä sukulaistäti aloittaa keskustelun kanssani kysymällä: onko sinulla lapsia. Vastaan: ei. Tätä seuraa hiljaisuus pöydässä, kukaan ei sano mitään. Ystäväni, joka tietää tilanteemme, ei ole kuulemassa keskustelua, moni muu kylläkin. En tiedä, miten tuota keskustelua pitäisi jatkaa. Täti halusi saada selville varmaan, kuka olen, mitä teen synttäreillä ja keksiä jostain puheenaihetta. Alan selittää jotain ihan käsittämätöntä jostain muusta asiasta. Seuraavina kysymyksinä tulee, mikä minun nimeni on, missä asun, missä käyn töissä ja mistä tunnen synttärisankarin äidin. Lapsikysymys oli kuitenkin tärkein. Se, että joku kysyy, onko minulla lapsia, ei ole loukkaavaa. En vain ole keksinyt, miten keskustelua pitäisi jatkaa. En myöskään tiedä, onko normaalia käydä lasten synttäreillä, jos ei ole sukua eikä kummi, mutta kutsuttuhan minut oli. Tuli vaan vähän outo fiilis.

Tilanne 2. Uudehko työkaveri kysyy, kun olemme kahden, onko minulla lapsia. Vastaan ei, ja jatkan että mies on ja kerron missä asumme. Yritänkö todistaa näillä asioilla jotain, en tiedä. Jotain jatkoa pitää aina keksiä. Tällä noin samanikäisellä työkaverilla ei myöskään ole lapsia. Ehkä sama tilanne kuin meillä. Melkein kerron lapsettomuustaustasta, mutta en sitten kuitenkaan rohkene. Emme tunne vielä niin hyvin. Ehkä uskallan vielä joskus.

Tilanne 3. Olen kummilapseni kanssa hänen kotinsa edessä yhteisellä leikkialueella ulkoilemassa, jossa on paljon hänelle tuttuja lapsia. Ei mene aikaakaan kun eräs lapsi on kysymässä: kuka sä olet? Ennen kuin ehdin vastata, tulee jatkokysymys: oletko sä sellainen lasten varahoitaja? Juu, juurikin sellainen. Oikea hoitaja en tosiaan ole, vain varahoitaja. Lapset ovat oivaltavia yksilöitä.

Tuleva tilanne 4. Kesällä olisi suunnitteilla taas ystäväporukan tapaaminen, tällä kertaa ilman lapsia. Minua pelottaa mennä. Kuinkahan moni on raskaana? En edelleenkään reagoi, kuten haluaisin. Ehkä jätän pippalot väliin. Tai sitten karaisen itseäni, pitää vielä miettiä.

Osa tilanteista tulee niin puskista, että pitäisi etukäteen keksiä jotain järkevänkuuloisia fraaseja, joita hokea. Ainakaan lapsen synttäreillä ei ole asiallista alkaa tilittämään lapsettomuuskriisiään puolitutuille. Näihin tilanteisiin pitäisi keksiä jotain järkevää.




Juna meni jo?

Olen viime aikoina antanut yhden ajatuksen hiipiä mieleeni. Mitä jos juna meni jo? Siis lapsijuna. Se on ajanut minun ohitseni pysähtymättä jo vuosia. Olen ihan oikeasti alkanut miettiä, onko tämäkin asia sellainen, että tietyn herkkyyskauden mentyä ohi, homma ei vain enää pelitä. Onhan muihinkin asioihin oma herkkyyskautensa. Yleensä uimaan opitaan lapsena, aikuisena harvemmin enää. Vieraita kieliä oppii parhaiten kun aloittaa nuorena, aikuisiällä harvemmat vaivautuvat ainakaan kunnolla opettelemaan niitä enää. Suurin osa opiskelee opintonsa 30 ikävuoteen mennessä, vaikka tekisi usemmankin tutkinnon. Harva enää sen jälkeen enää ihan uutta ammattia hankkii. Ja paljon paljon muitakin asioita tulee mieleen. Vaikka kyllähän noitakin asioita aikuisiällä tehdään, ne eivät ole vain niin yleisiä.

Lapsen haluamisessa tuntuu, että minun herkkyyskauteni saada lapsi on ollut viimeiset viisi vuotta. Nyt kun se on tullut täyteen, välillä tulee mieleen, että aikansa kutakin. Varmaan vaihtelee, mikä kenenkin herkkyyskausi on. Itsellä nyt pelkän iän puolesta olisi varmaan melkein 10 vuotta saada vauva. Munasolut elävät kuitenkin ihan omaa elämäänsä, eikä mahdollisuuksia siihen enää ole. Eikä endon takia luovutetuilla soluillakaan varmaan onnistuisi. Olenkin orientoitunut adoptioon jo pitkään. Lapsettomuushoitoherkkyyskausi (ihan uusi yhdyssana:)) on lopullisesti takana, samoin se että joka kuukausi toivoisin raskautta luomuna. Tällä hetkellä mietinkin, onko herkkyyskausi saada lapsi ylipäätään ohi? Vai riittääkö voimat ja kärsivällisyys odottaa vielä ja käydä läpi pitkä adoptioprosessi? Ja ennen kaikkea, pystynkö olemaan riittävän hyvä äiti adoptiolapselle, tämänhän lapsi todellakin tarvitsisi ja ansaitsisi.

Koko ajan olen ollut säännöllisten pohdintojen myötä sitä mieltä, että minä todellakin haluan lapsen. En halua lasta vain siksi, että muillakin on tai velvollisuudentunnosta. Mielestäni haluan lapsen oikeista syistä. Mutta onko tämä kestänyt jo liian kauan? Onko elämäni muuten ollut liian kauan narikassa? Pystynkö käymään läpi vielä lukuisia pettymyksiä ja epävarmuutta ennen kuin lapsi ehkä joskus tulee? Pystyisinkö kehittämään elämääni jotain sisältöä, jos siihen ei kuulu omaa lasta? Saisinko tarpeeksi sisältöä, jos olisin vain kummitäti ja luottoaikuinen muille lähipiirin lapsille? Miten käsittelisin elinikäisen lapsettomuuden? Tuntuu, että kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Jutuistani huolimatta en ole erityisen ahdistunut tällä hetkellä. Kai iän karttuminen ja lapsettomuusvuosien lisääntyminen vuosi vuodelta lisää pohdintaa siitä, tuleeko tästä koskaan mitään.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Yksinäinen

Minä olen yksinäinen. Tämä ei nyt johdu erityisesti siitä, että tänään on lapsettomien lauantai. Tämä päivä ei kyllä ole tuntunut yhtään sen kummallisemmalta lauantailta kuin mikään muukaan. Saa nähdä, miten huominen menee. Olen kuitenkin jäänyt aika yksin ihan muinakin päivinä, en vain äitienpäivänä. Välillä se on ihan ok, välillä se tuntuu tosi pahalta.

Miten tässä sitten kävi näin? No ihan vain niin, että ystävät päättivät hankkia lapsia suunnilleen samoihin aikoihin kuin minäkin, mutta he myös saivat niitä. Nyt muut elävät ihanan kamalaa vauva-arkea, imetysruljanssia, päiväkotishowta, harrastusrumbaa eli niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Niiden aikana ihmiset ovat ilmeisesti tosi kiireisiä ja väsyneitä, mutta siinä sivussa kuulemma ihan onnellisiakin. Nämä ihmiset kokevat varmaankin olevansa tärkeitä ja heidän elämällään on jonkin suunta ja merkitys.

Itse koen olevani yksinäinen, tylsistynyt, kyllästynyt ja malttamaton. Edelleen odotan, että jotain parempaa joskus vielä tapahtuisi. Ystäväpiirissä elämänmuutosten mullistus on niin suurta ettei mikään ole ennallaan. Enkä minä heitä siitä syytä, ettei heillä tietenkään ole minulle aikaa samalla tavalla kuin ennen. Tänään pihaa ja terassia siivotessa tuli kuitenkin mieleen, että jospa voisi pyytää joitain ystäviä vaikka grillaamaan illalla. No ei voi, en keksi ketään, joka voisi tulla kylään lasten nukutusaikaan. Näitä ajatuksia tulee mieleen usein. Se lisää yksinäisyyttä.

Lapsuuden perheen ja lähisuvun tilanne on sama kuin aina ennenkin. Meidän perheessämme ei lapsia ole. Nyt kuitenkin luulen, että tähän tulee pian muutos. Siskoni elämäntilanne on sellainen, että lapsia alkaa varmaan pikkuhiljaa tupsahtelemaan. Ennen ajattelin, että olen vain helpottunut, jos lähisuvussa tapahtuisi jotain positiivista joskus. Ettei kaikki vain kuolisi, mikä on ollut ennemminkin trendi viime vuosina. Nyt vähän hermostuttaa, etten vain sitten kuitenkin masennu tai hermostu vauvauutisten tultua. Sittenhän viimeinenkin ryhmä, johon kuulun on muuttunut lopullisesti, jos kaikki hössöttävät vauvan ympärillä. No, kaipa siitäkin selvitään.

Onhan minulla edelleenkin mies. Mutta hän nauttii yksinäänkin olosta, kun taas minä tarvitsisin paljon sosiaalisia kontakteja. Enkä ole täysin lopettanut ihmisten tapaamista, mutta kyllä se on tosi paljon vähäisempää ja ennalta suunniteltumpaa kuin ennen. Niin ainahan voisin tutustua uusiin ihmisiin, lapsettomiin ja adoptioihmisiin jne. En vain juuri nyt jaksa, ei riitä energia uusiin ihmissuhteisiin panostamiseen. Ehkä sitten joskus. On vain niin yksinäistä olla aivan eri elämäntilanteessa kuin kaikki muut läheiset, vanhat ystävät. Välillä tuntuu ettei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtää, mitä elämäni on ollut vuosien ajan. Voin tietysti kertoa ja he voivat yrittää ymmärtää. Siltikään kunnon vertaistukea näistä keskusteluista ei voi saada.

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin ihan ok mielellä. En edes makoile kauheasti peiton alla murehtimassa maailmaa. Mutta kotona olen paljon, yksin. Tietysti miehenkin kanssa tehdään asioita jonkin verran yhdessä. Koitan myös ulkoilla, se piristää. Mutta ystäviä minulla on ikävä välillä. Ja sitä aikaa heidän kanssaan kun kaikki oli mutkatonta ja saatoimme nähdä nopeallakin varoajalla. Nykyään en kehtaa ehdottaa tapaamista samalle päivälle koskaan. Hekin tekevät sitä harvoin. Hyvä juttu on kuitenkin, että ystävät ovat vielä olemassa, vaikka vähän erilailla kuin ennen. Ehkä minun yksinäisyytenikin tästä joskus vielä hellittää.



sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Äitienpäivästä

Äitienpäivä lähestyy. Hui. Kaupat on täynnä kortteja ja vinkkejä, kuinka muistaa äitiä. Itse ostin näköjään vahingossa kaksi äitienpäiväkorttia omalle äidilleni. Yhden varmaan jo kuukausi sitten ja toisen joskus viime viikolla, kun olin ensimmäisen jo unohtanut ostaneeni. En sentään samanlaisia. Siis voinhan säästää toisen kortin seuraavaan juhlapäivään. Siltikin tuli omituinen ajatus mieleen. Mitä jos kirjoittaisin kortin itselleni, toivottavasti tulevalle äidille. Sekoamispiste on siis jo lähellä. Heh. Jotenkin ajatus huvittaa itseäni, muut varmaan soittelisivatkin jo piipaa-autoja paikalle. Jos jonain päivänä olisin adoptioäiti, on mahdollista, että lapseni on jo syntynyt. Jos lapseni olisi nyt vauva ja saisimme hänet vaikka neljän vuoden kuluttua kotiin. Hurja ajatus. Silloinhan olisin jättänyt äitienpäivät harmillisesti juhlimatta. Nojoo, kai sitä äidiksi tulee vasta kun on lapsikin tiedossa, minkä ikäinen nyt sitten onkaan.

Viime vuonna taisin olla vähän masis äitienpäivänä. Ja lapsettomien lauantaina. En taida viitsiä edes lukea niitä blogisepustuksia. Samoja fiiliksiä ehkä tulossa tänäkin vuonna. Mietin, jaksanko välittää edes koko juhlapäivästä ja hengaan kotona. Vaihtoehto on mennä juhlimaan oman äitini kanssa. Pitää tästäkin olla onnellinen, että äiti vielä on. Lapsia minulla ei ole, eikä enää mummojakaan eikä anoppia, joita juhlia, mutta äiti on. Joten tästäkin pitäisi olla päivittäin kiitollinen.

Viime äitienpäivän ja tämänvuotisen välillä on taas syntynyt uusia vauvoja lähipiiriin. On ensikertalaisia äitejä, tuplaäitejä ja triplaäitejä. Seuraavan vuoden aikana tulee varmaan taas sama vakiomäärä uusia vauvauutisia ja syntymisiä. Elämä menee muilla eteenpäin. Ei ole viimeisen kuuden vuoden aikana ollut montaakaan kuukautta väliä, ettei joku lähipiiristäni olisi ollut raskaana tai saanut vauvaa. Niitä on putkahtanut maailmaan tasaiseen tahtiin. Puhumattakaan työkavereista, Facebook -kavereista ym tutuista. Lisääntymisen määrä on siis vakio. Luulen, että tätä kestää vielä joitakin vuosia ja sitten se on siinä. Kuitenkin hengailen enimmäkseen suunnilleen samanikäisten ihmisten kanssa. Ja heidän lapsilukunsa alkaa siinä vaiheessa olla sitten täynnä muutenkin. Veikkaus: tämän ja ensi vuoden äitienpäivien välillä kolme lähipiiriläistäni tulee raskaaksi / saa vauvan. Nimetkin on mielessä, katsotaan kuinka toteutuu.

Tällä hetkellä asennoitumiseni äitienpäivään on aika neutraali. Todennäköisesti itse päivänä fiilis on aivan toinen. Jää nähtäväksi.


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vahvuudesta

Tekeekö jokainen kyynel ja vastoinkäyminen ihmisestä vahvemman? Näinhän kaikkialla hoetaan. Kun selviää vaikeuksista, vahvistuu ja kestää mitä vain, mitä elämä heittää matkan varrelle. Tämä on kyllä mielestäni typerä ajatuskuvio. Itse olen tässä suossa jotenkin selvinnyt toistaiseksi, mutta helppoa se ei ole ollut eikä ole edelleenkään. Muutkin olettavat, että surutyön jälkeen kaikki on ennallaan ja ihminen on vain vahvistunut. Voi pitää osittain paikkaansakin, mutta mieluummin olisin jäänyt tulematta vahvaksi. Kovakuorista minusta ei ole tullut vieläkään, edelleenkin asiat sattuvat.

Edelleen tapahtuu isoja ja pienempiä tilanteita, joissa haluaisin siirtää sormia napsauttamalla itseni ihmisten keskuudesta yksin kotiin. Mahdollisesti peiton alle. Pikkujutuista, joissa lapsettomuusasiat tulevat esille, en jaksa niin enää välittää. Isommat asiat sen sijaan edelleen sattuvat enkä pysty niihin vieläkään kunnolla varautumaan. Näitä todellisia yllätyksiä tapahtuu nykyään ehkä muutama vuodessa. Lasken minuutteja, tunteja tai pahimmillaan päiviä, kun saan vihdoin olla yksin ja purkaa kaiken vapaasti mielestäni. Itkemällä, miettimällä asian rauhassa ja perusteellisesti läpi tai/ja kirjoittamalla. Ihmisjoukossa koitan kuitenkin olla ihmisiksi, käyttäytyä ja olla loukkaamatta ketään. Mutta varmasti olen vaisu ja tämän myötä myös vähän epäkohtelias. Ei kai tästä pitäisi niin välittää, mutta niin kuitenkin teen.

En ole tarpeeksi vahva käsittelemään kaikkea, mitä vuosia tahattomasti lapsettomana eläneen ihmisen  eteen tulee säännöllisesti. Aina vain edelleenkin yllätyn, järkytyn, mykistyn, esitän normaalia. Omien tunteideni lisäksi minua on alkanut harmittamaan, etten voi olla läheisten ihmisten tukena riittävästi heidän onnen hetkissään lapsiin liittyen. Varmasti heitäkin loukkaa omituisen laimeat reaktioni raskausuutisiin ja se etten aina jaksa kysellä raskausjuttuja ja lapsijuttuja. Vaikka he tietävät tilanteeni, tämä on varmasti heistäkin ikävää. Jos joskus saisin adoptiolapsen, mikä oikeus minulla olisi vaatia heiltä ylitsevuotavaa iloa puolestani, kun en itse pysty vastavuoroisesti tätä tekemään. En ole tarpeeksi vahva tähän. Ehkä pelkään sitäkin, että läheiseni joskus saisi vaikka keskenmenon tai lapselle muuten tapahtuisi jotain ikävää eikä minulla ei vielä nykyäänkään olisi voimia tukea ystävää tällaisessa. Oma suruni on liian tuoretta. Täytyy toivoa, ettei tällaista tapahdu, monestakaan syystä. Toivon kaikille ihmisille oikeasti onnea ja kaikkea hyvää. Mutta liian iholle tulevia tilanteita en pysty edelleenkään vahvana käsittelemään. En tiedä, loppuuko tämä tunne koskaan.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Pakkomielle

Nettiä selatessa huomaa, että monen kommentoijan mielestä lapsen haluaminen on pakkomielle. Perheenlisäys on luonnollista ja sallittua, jos se tapahtuu luonnonmukaisin keinoin ja ilman stressiä. Pakkomielteeksi se muuttuu, kun kuvioihin tulevat lapsettomuushoidot ja lapsettomuuden surun kanssa kamppailu päivittäisessä elämässä. Kun lapsettomuus määrittää suuren osan elämästä ja kaikki nähdään sen kautta. Kun elämä ei mene eteenpäin. Kun ahdistaa ja itkettää.

Tietysti näiden vuosien aikana olen miettinyt perusteellisesti, onko lapsen haluaminen minun kohdallani pakkomielle. Miksi minä haluan lapsen? Onko mahdollista, että haluan lapsen sen takia erityisen paljon, koska sen saaminen on osoittautunut minulle hyvin vaikeaksi? Enkä vain halua luovuttaa kesken kaiken. Kaiken ajatustyön ja elämän merkityksen pohtimisen jälkeen olen edelleen 100 % varma, että haluan lapsen oikeista syistä. En vain jatkamaan egoani tai saadakseni tahtoni läpi. Jos asia ei olisi minulle näin tärkeä, tuskin jaksaisin sillä päätäni vaivata päivittäin viiden vuoden jälkeen. On varmasti sadoittain pariskuntia, jotka lopettavat lapsen haluamisen paljon minua ennen. He eivät mene lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin ja heille adoptio tai sijaisperhe ei ole oma juttu tai mahdollinen. Tämä on ymmärrettävää. Jokaisen on mietittävä, missä omat rajat kulkevat ja kuinka monta kiveä haluaa kääntää lapsettomuuspolulla. Joillekin paras ratkaisu on keskittyä ikuisen lapsettomuuden hyväksymiseen ja jättää väliin kaikki hoito-, adoptio- ja sijaisperhekuviot.

Hassua ettei helposti lapsia saavilta koskaan kysellä, miksi he halusivat lapsia. Se on vain luonnollinen elämän jatkumo. Lapsettomuuden kanssa kamppailevilta tätä sen sijaan kysellään, ainakin netissä ja adoptioprosessissa. Varmasti monien lähipiirissäkin lapsettomalle parille kerrotaan, ettei lapsen saaminen nyt kaikkein tärkeintä ole. Voi matkustella ja ottaa rennosti ja ehkäpä tärppääkin luonnollisesti, kun ei vain stressaa. On enemmän rahaakin ja aikaa ja saa nukkuakin rauhassa. Ohjeena siis on, että monen elämän pahimmalle vastoinkäymiselle pitäisi vain kohauttaa olkiaan, hymähtää ja jatkaa eteenpäin. Turha lapsettomuutta on sen enempää ajatella. Etenkin netin keskustelupalstoilla ollaan vahvasti sitä mieltä, että jos ei homma onnistu niin se on vain tarkoitettu niin.

Ehkä eniten mietityttää sellaiset kommentit, joissa kerrotaan, että minä itsekin olen jäänyt ikuisesti lapsettomaksi ja se on vain hyväksyttävä ilman turhaa ahdistusta. No, me ihmisethän olemme erilaisia ja käsittelemme surua ja pettymyksiä erilailla. Lisäksi lienee merkitystä, millaisessa vaiheessa surun käsittely on. Lisäksi kai sekin vaihtelee, kuinka tärkeää perheen perustaminen loppujen lopuksi kenellekin on.

Itse voin jatkaa luottavaisena eteenpäin. Lapsen haluaminen ei ehdottomasti ole minulle pakkomielle. Elämäni suurin unelma on edelleen elää normaalia arkea yhdessä mieheni ja lapsemme kanssa. Katsotaan, kuinka se toteutuu. Toistaiseksi en luovuta, mutta aika kivistä tämä tie on.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Jumitusta

Ajattelin nyt taas välillä kirjoitella tänne jotain, kun kirjoitussuoni sykkii.

Aika menee eteenpäin päivissä, viikoissa, kuukausissa ja vuosissa todella nopeasti. Lapsettomuus on kestänyt viisi vuotta. Tutkimusten aloittamisesta on jo 3,5 vuotta. Viimeisestä punktiosta on yli vuosi. Niin se aika kuluu. Harmi vaan kun kaiken tämän jälkeen elämä on täysin sama kuin ennen. Olen jumittunut paikoilleni. Ulkoisesti ainakin. Kyllästyttää jopa se, kuinka paljon henkistä työtä on pitänyt tehdä ja se jatkuu päivittäin edelleenkin. Vaikka olenkin kaikkein synkimmistä ajoista päässytkin jo jonkin aikaa sitten.

Edelleen elän sitku -elämää. Sitku olen hoikempi, sitku jaksan liikkua, siivota, sitku nämä asiat on kunnossa, sitten olen äiti ja sitten olen onnellinen. Luon kyllä mielessäni tulevaisuuden haavekuvia ja välillä uskonkin, että ne toteutuvat. Jonkinlainen elämänhallinta kuitenkin vielä puuttuu, etten olisi koko ajan väsynyt, stressaantunut ja hermostunut. Ja tyytymätön itseeni. Kamppailen jatkuvasti liikunnan ja ruokavalion kanssa. Haavekuvissani näen itseni pienen lapsen äitinä, joka on hoikempi kuin nykyinen itseni ja jolla on ruoka- ja liikunta-asiat kunnossa. Samoin yritän jatkuvasti kerätä energiaa siivota rojut kaapeista joskus mahdollisesti saapuvaa lasta varten. Eikä muutenkaan ole pahaksi. Tämä ajatus johtuu ehkä siitä, että kaikki kaverini siivoavat aina hulluina kaappeja, kun lapsi on tulossa.

Yhdistän fyysisen kuntoni heikkenemisen, välinpitämättömyyteni ruokavaliota kohtaan, kotiin jumittumisen ja kodin järjestyksen laiminlyömisen tiiviisti näihin lapsettomuusvuosiini. Ennen niitä olin normaalipainoinen, liikuin säännöllisesti mielellään, menin mieluummin jonnekin ennemmin kuin jäin kotiin ja tykkäsin siististä kodista ja järkkäsin paikkoja säännöllisesti. Jos pahin angstini olisi takana ja adoptioprosessimme etenisi hitaasti mutta varmasti, voisin pikkuhiljaa laittaa nämä muut elämäni asiat kuntoon. Olen ihan jumittunut paikoilleni. Jostain pitäisi löytää voimat tähän. Alan olla niin kyllästynyt henkisen puolen työstämiseen niin ehkä olisi fyysisen vuoro. Kroppa ja koti kuntoon. Nämä olisivat pieniä askelia kohti haaveitani.

Niin ja ylipainoiset äidit ovat ihan yhtä hyviä äitejä kuin hoikatkin ja välillä sotkuiset kodit hyviä koteja (ettei tule väärinkäsityksiä). Minulla vain olisi aikaa pistää nämä asiat kuntoon tässä odotellessa, luulen että vaikuttaisi positiivisesti jaksamiseeni ja mielialaani. Saisi edes jotain konkreettista aikaiseksi. Ja palaisi siihen, miten asiat olivat ennen lapsettomuusvuosia.