sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Syyshaikeutta

En taaskaan muistanut, kuinka vaikeita syksyt ovat minulle. Ne ovat olleet vaikeita jo ennen lapsettomuutta. Seuraavat kaksi ja puoli kuukautta tulevat olemaan synkkiä. Vaikka tähän asti on ollut suhteellisen valoisaa ja lämmintä, tunnen jo luissani, kuinka syksy saapuu rytinällä. En tiedä, onko mitään tapaa estää tämän syyshaikeuden saapuminen.

Tunnen oloni todella yksinäiseksi, erityisesti syksyisin. Etenkin tänä syksynä tämä tunne on ollut vahvasti läsnä. Olen ollut yksinäinen jo reilun kuukauden. Käyn töissä, siihen onneksi palaa energiaa. Olen buukannut lähes kaikki arki-illat täyteen jotain ohjelmaa. Harrastuksia ja kahvittelua kavereiden kanssa. Viikonloppuisin joistain menoista huolimatta olen kuitenkin ollut paljon yksin. Tämä aiheuttaa levottomuutta.

Olen jumpannut ja siivonnut enemmän kuin koskaan ennen. Aiemmin en ole ollut kovin innostunut kummastakaan näistä. Tietysti ihan hyödyllisiä ajanvietteitähän nämä ovat. Siltikin kalenteriin jää tuntitolkulla tyhjää. En keksi yhtään, millä tämän tyhjiön täyttäisin.

Näin synkeinä syyspäivinä myös adoptiohaaveiden kariutuminen pelottaa enemmän. En jaksaisi enää yhtään odottaa. Pelkään, että jotain menee pieleen. Niinhän on käynyt ennenkin. Kuinka monta syksyä tässä pitää vielä odottaa ja olla epätietoisuudessa? En tiedä. Työt, matkustelu, ravintolaillat, konsertit, harrastukset ja kavereiden tapaamiset ovat tyhjiön täyttämistä. Näistä huolimatta odotan vain koko ajan. Mieluiten haluaisin tehdä aikahypyn tulevaan, jolloin lapsiesitys alkaisi olla jo realistinen haave.

P.S. Asetanko näillä ajatuksilla mahdollisesti joskus tulevalle lapsiperhe-elämälle liian ruusuisia odotuksia? Aivan varmasti ;)


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Odotusta

Elämästä on tullut odotusta. Se on ollut sitä jo vuosia. Odotus vain jatkuu ja jatkuu. Olen ollut entisessä elämässäni melko huono odottamaan mitään. Nyt on ollut pakko opetella. Aina on kuitenkin seuraava etappi, jota odottaa. Viimeistä etappia eli lapsiesitystä saa varmasti odottaa tovin jos toisenkin vielä. Sen jälkeen alkaa sitten ihan uudenlainen matka.

Miten kestän tätä odotusta? Välillä hyvin kun teen hulluna töitä ja isken kalenterin täyteen ohjelmaa. Aika kuluu nopeastikin. Joinain päivinä odotus tuntuu tosi tuskalliselta. On pelkoja, että sairastuu, saa rikosrekisterin tai ajautuu aviokriisiin. Myös jonot voivat pysähtyä tai adoptiomaat voivat mennä kokonaan kiinni. Huolestuttaa, jos en osaakaan olla äiti. Jos en tiedä lapsista tarpeeksi tai olen tottunut liikaa "huolettomaan" elämääni. Jos minulla on liian huono kunto tai en kestä vähäisiä yöunia, tai jos selkä menee jumiin. Näitä en jaksa yleensä vatvoa kovin kauaa. Ajatus johtaa nopeasti siihen, etten jaksaisi enää odottaa. Tämä on kestänyt jo liian kauan!

Moni adoptio-odottaja saa odottaa lastaan 10 vuotta tai ylikin. Minä en ole odottanut vielä niin kauaa. En ymmärrä, miten säilyttäisin zen -mielentilan ja järkeni. Kun järjestää itselleen kiireen, ei ehdi ajatella. Siltikin välillä odotus aiheuttaa melkeinpä fyysisiä oireita. Olen levoton. En saa nukuttua. Hermostuttaa. Luulen, että odotuksen aiheuttama levottomuus pahenee vuosien vieriessä.

Hassua on, että tavallaan olen ihan onnellinen. Elämän eri osat ovat kohdallaan. Elämä on hyvää näinkin. Vain yksi palanen puuttuu. Se kaikkein tärkein palanen.


tiistai 28. elokuuta 2018

Lapsettoman identiteetti

Tätä lapsettomuustaivalta on sen verran nyt takana, että eihän sitä muunlaista elämään osaa enää kuvitellakaan. Välillä pysähdyn miettimään, miten kaiken tämän jälkeen yhtäkkiä osaakin ryhtyä vanhemmaksi. Valmennusta on takana vuosikausia, artikkelit ja kirjat on luettu, vertaisryhmiä on etsitty, menneisyyden möröt on kohdattu perusteellisesti. Siltikin adoptiovanhemmaksi tullaan ihan yhtäkkiä suurimmassa osassa tapauksia.

Olen identifioinut itseni lapsettomuudesta kärsiväksi noin viiden vuoden ajan. Pikkuhiljaa lähipiiriä on informoitu tilanteesta. Suurelta yleisöltä olen kuitenkin pitänyt asian salassa. Vaikka helppohan asia on ihan arvatakin. Ihailen niitä ihmisiä, jotka omalla naamallaan ja nimellään kertovat lapsettomuuden tuntemuksista. Itse en ole niin rohkea. Lapsettomuus on mennyt tosi syvälle luihin ja ytimiin. Kerrotaan, että lapsensaannin jälkeen odotusajan tuska hälvenee pikkuhiljaa pois. Tätä aikaa odotan innokkaasti. Toisaalta välillä on sellainen tunne, etten olekaan ihan vielä valmis tähän. Vaikka oikeasti olen niin valmis kuin olla ja voi.

Kuinka nopeasti lapsettoman identiteetti muuttuu sitten adoptiovanhemman identiteetiksi? Hetikö vai pikkuhiljaa? Olen huomannut, että monet adoptiovanhemmat ovat todellisia lastensa ja adoption puolesta taistelijoita. Olen miettinyt myös, millainen minusta tulee äitinä. Sellainen, mitä olen kuvaillut adoptiotädille vai jotain ihan muuta. Olenko kunnon adoptioaktivisti vai keskitynkö vain oman lapseni hyvinvointiin? En tiedä vielä.

Sekä biolasten että adoptiolasten vanhemmat kertovat samaa tarinaa. Kun saa lapsen, koko elämä muuttuu lopullisesti. Huolen mutta myös rakkauden määrää on kuulemma vaikea ymmärtää etukäteen. Kummassakin tapauksessa. Silloin ei kai ole enää aikaa miettiä mennyttä lapsettoman identiteettiään vaan on keskityttävä olemaan niin hyvä vanhempi kuin suinkin osaa olla.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Mitä tehdä kun odottaa?

Olen jonkin aikaa jo miettinyt, mitä pitäisi tehdä lasta odotellessa. Olisi kiva tehdä jotain hyödyllistä, jotta aika kuluisi nopeammin. Jonakin päivänä lähivuosina soitto ehkä tulee.

Olen kuunnellut ja lukenut adoptioneuvojan ja adoptioihmisten neuvoja odotusajaksi:

Pitää nauttia. Omasta ajasta, matkustelusta, ravintolassa käymisestä, ystävien tapaamisesta. Vaikka tämä on monelle lapsettomuudesta kärsivälle loukkaava neuvo, onhan se tottakin. Jos ei kertakaikkiaan mitään muuta voi kuin odottaa, pitäisi yrittää nauttia elämästä siltikin. Vaikka se ei olekaan helppoa.

Pitää laittaa elämä kuntoon. Koti olisi hyvä olla suhteellisen hyvässä kunnossa lasta varten. Esim. omakotitalon rakennusta ei ole hyvä aloittaa, jos lapsiesitys saattaa tulla minä päivänä hyvänsä. Itse olen siivonnut kaappeja ja vähän suunnitellut, miten lapsen huone joskus järjestettäisiin ja sisustettaisiin. Toisaalta lapsi tulla tupsahtaa oli mikä tahansa tilanne päällä.

Kovin suuret muutokset eivät ole hyväksi. Voi vaihtaa tietenkin työpaikkaa tai muuttaa, mutta näistä täytyy sitten ilmoittaa. Ulkomaille ei voi ilmeisesti muuttaa. Ennen muutoksia kannattaa varmaan miettiä, onko niiden aika adoptio-odotuksen aikana. Itse koitan pitää elämäntilanteen nyt stabiilina, en jaksa selvityksiä.

Pitää tehdä listoja. Jos tietää lapsen iän noin suunnilleen, tämä on helpompaa. Monessa maassa ja monella hakijalla on kuitenkin hyvin suuret ikähaarukat, joten vaikeaa on. Listoilla tarkoitan siis tavaroita, joita täytyy ostaa ja asioita, joita täytyy tehdä lapsiesityksen jälkeen tai lapsen jo saavuttua. Itse en kyllä vielä mitään listoja ole tehnyt. Pitäisi varmaan.

Vertaistuki ja verkostoituminen. Ihmiset ovat erilaisia, mutta aika montaa vertaistuki auttaa adoptio-odotuksessa paljon. Itse janoan tarinoita. Luen niitä netistä ja katson Youtubesta. Yllättävän monessa kirjassa, lehdessä ja elokuvassakin sivutaan adoptioaiheita, ennen en ole tätä huomannut. Olen onnistunut viime aikoina hieman verkostoitumaan, vaikka se onkin ollut itselleni jotenkin työlästä. Olen jutellut sekä muiden odottajien että adoptiovanhempien kanssa. Yhteinen elämäntilanne yhdistää. Täytyy yrittää jatkaa verkostoitumista rohkeasti.

Pidä läheiset ajantasalla odotuksessa ja valmista heitä lapsen tuloon. On kaikille helpompaa, kun lähipiiri tietää, missä mennään. Virstanpylväät on siis hyvä kertoa heille avoimesti. Itse en ole ollut tässä kovin hyvä. Kerron kyllä asioista kun niistä kysytään. Oma-aloitteinen kertominen tökkii välillä. En jotenkin ole osannut tuputtaa omia asioitani koko ajan muille. Pitäisi luopua tästä ajatusmallista ja olla avoimempi. Läheisiäkin voi auttaa vertaistuki, vaikka eivät ehkä itse koe sitä tarvitsevansa. Esimerkiksi Pelan järjestämät läheisten adoptioillat ovat hyviä tähän.

Nämä minulle tuli mieleen päällimmäisinä. Otan mielelläni lisävinkkejä vastaan, jos muilla adoptio-odottajilla tai jo vanhemmilla niitä on antaa! :)

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Minä paperilla

Minulla on tietty kuva itsestäni. Luonteestani, toimintatavoistani, vahvuuksista ja heikkouksistani. Tiedän tasan tarkkaan, millainen minä olen, millainen parisuhteeni on, millaisia perhe- ja ystävyyssuhteeni ovat. On vähän pelottavaa, mutta mielenkiintoista kuulla ja lukea, miten joku muu näkee minut ja ihmissuhteeni. Saan selville, millainen olen paperilla.

Väärinymmärryksiä voi tulla helposti. Tämä prosessi on sellainen, että kokonaisuus ratkaisee, mutta toisaalta yksityiskohdillakin on paljon merkitystä. Toiselle merkityksetön sanavalinta tai ihmissuhteiden tulkinta aiheuttaakin itsessäni ihmetystä tai vähän jopa ärtymystä. Miten jutuistani on voinut saada tuollaisen käsityksen? Väärinkäsitykset voi onneksi kuitenkin korjata. Tämän paperin perusteella päätetään, saanko joskus lapsen ja myös, minkä lapsen saan. Lapsen ikä ja valmiutemme erilaisiin lapsen tarpeisiin määritellään tässä paperissa. Päätöksen tekevät ihmiset, jotka eivät ole minua tavanneet. Aika tärkeä paperi siis. Huijui.

Puhun siis kotiselvityksestä / selvityksestä, mikä se nyt olikaan nimeltään. Ihan hyvältä vaikutan paperilla, joten mieli on luottavainen :) Prosessi etenee.

P.S. Kevät ja valo tuovat iloa elämään. Ehkä tästä jotain tuleekin.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Luopumista biologisesta lapsesta

Adoptioprosessissa täytyisi ennemmin tai myöhemmin hyvästellä viimeisetkin toiveet saada biologinen lapsi. Itse tein surutyötä jo viimeisten hoitojen aikana. Nyt tuo aika tuntuu jo kaukaiselta. Suren edelleen sitä, ettei minulla ole lasta. En kuitenkaan koe surevani enää akuutisti sitä, etten koskaan saa biologista lasta. Nuo toiveet kuopattiin hoitojen päätyttyä. Adoptiolapsen puuttumista sen sijaan mietin sydämessäni joka päivä.

Vuosien aikana olen miettinyt läpi kaikki pikkuasiatkin, jotka minulta jäävät kokematta biologisesti lapsettomana. Positiivinen raskaustesti, läheisille raskaudesta kertominen, lapsen liikkeet kehon sisällä, synnytys, imetys ja se, että tietää, mitä omalle lapselle on tapahtunut ihan jokaisen varhaislapsuuden minuutin aikana. En voi koskaan pitää sylissä vastasyntynyttä vauvaani, kuulla hänen ensimmäistä itkuaan, todennäköisesti en näe hänen ensimmäistä hymyään, kuule hänen nauruaan tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. Lapseni ei voi pukeutua ristiäisissä mummoni virkkaamaan ristiäismekkoon. Nämä kaikki olen miettinyt läpi kymmeniä kertoja. Suurin osa on jo hyväksytty, etteivät ne vain tule olemaan osa minun ja lapseni elämän polkua.

Eniten ehkä mietityttää se, kuinka paljon lapseni on kokenut elämässään jo ennen minua. Olen menettänyt ehkä jopa vuosia hänen varhaisista vuosistaan. Tietysti mieluiten haluaisin olla osa lapseni elämää mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien. Lapsuuden aikana voi tulla paljon tilanteita, joissa en ymmärrä lapseni reaktiota joihinkin asioihin. Hän tuskin itsekään osaa pukea näitä sanoiksi. Biologisen lapsen kohdalla vanhempi osaa helpommin päätellä, mistä esimerkiksi pelkotilat tai muut vahvat reaktiot johtuvat. Biologinen vanhempi tietää, mitä hänen lapselleen on tapahtunut syntymästä saakka.

Ymmärrän kuitenkin, että adoptiolapsesta tulee ihan yhtä oma kuin biologisestakin. Siihen saattaa mennä hieman enemmän aikaa. Kiintyminen lapsen ja vanhemman välillä yleensä tapahtuu myös silloin kun lapsi on hieman vanhempi. Aluksi ehkä ajattelin, että mieluiten haluaisin mahdollisimman nuoren adoptiolapsen, jopa vauvan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ja muutenkin olen alkanut olla avoimempi myös hieman vanhemmalle lapselle. Vauvatoive liittyikin eniten juuri siihen, että haluaisin olla lapseni elämässä mahdollisimman pitkään.

Biologisen lapsen saaminen ei ole minulle enää edes salainen toive. Lapsettomuusvuodet tulen varmasti aina muistamaan raastavina. Jos kuitenkin joskus saan adoptiolapsen, en tule murehtimaan niinkään biolapsettomuutta. Todennäköisesti muistan vaikeimpana sen, kuinka kauan lapsen saaminen kesti ja kuinka paljon murhetta, pettymyksiä, odotusta ja epävarmuutta nämä vuodet pitivät sisällään.

Niin, edelleen ajattelen ja kirjoitan siihen tyyliin, että lopputulos olisi onnellinen. Tämän prosessin "palkintona" olisi adoptiolapsi. Jos näin ei koskaan käy, täytyy järjestää ajatukset hyvin pitkälti uudelleen. Nyt pidetään kuitenkin vielä toivoa yllä!




maanantai 20. marraskuuta 2017

Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Minun näkökulmastani siis. Joku voi olla eri mieltä. 

1. Älä kysele ihmisiltä, milloin he aikovat hankkia lapsia tai miksi eivät ole näin tehneet. Paitsi jos suhteenne on todella läheinen ja tällainen keskustelu on varmuudella luontevaa.
2. Älä sano kevyesti, että ainahan voi adoptoida. Vaikka se saattaa olla tottakin, että kyseinen henkilö tätä harkitsee. 
3. Jos kyseessä on läheinen ihminen, osoita kiinnostusta ystäväsi/sukulaisesi elämäntilannetta kohtaan. Kysele kuulumisia ja anna tilaisuus ystävälle purkaa sydäntään.
4. Älä ole vaivaantunut tai ehdota puheenaiheen vaihtoa, jos ystävä haluaa puhua sinulle asioistaan. Tosin tälle nyt ei mitään sitten voi, jos ei ole itsellä kykyä puhua vaikeista asioista. 
5. Yritä olla loukkaantumatta, jos ystävä ei pysty reagoimaan heti hyvin raskausuutisiin. Anna hänelle aikaa sopeutua. 
6. Ilmoita raskaudesta tekstiviestillä tms varhaisessa vaiheessa. Tämä on toiminut itselleni ainakin parhaiten. Kun olen tiennyt uutisen ennen muita ja ehtinyt sopeutua tai tirauttaa muutaman kyyneleenkin ennen kuin kohtaan ketään face to face. Monessa paikassa kehotetaan kertomaan kasvotusten, itselle ovat olleet tosi raskaita tilanteita nämä.
7. Älä sano, että varmasti tärppää kun lopetatte yrittämisen.
8. Kun lapsettomuushoidotkin on käyty läpi tuloksettomina, älä sano, että "eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka luomunakin tärppäisi". No kun ei tärppää eikä halua tällaista toivoa todellakaan ylläpitää. Ja toivoisi, ettei muutkaan tekisi näin. 
9. Älä sano koskaan, että elämä ilman lapsia on merkityksetöntä. Tai ettei siitä ymmärrä mitään ennen kuin on lapsia.
10. Jos lapseton ei halua mennä ollenkaan lapsettomuushoitoihin tai haluaa lopettaa ne, hyväksy tämä. Älä syyllistä lapsetonta luovuttamisesta.
11. Älä jätä lapsetonta ulkopuolelle. On ikävää, jos hän ei saa kutsua esim. juhliin, siksi että on lapseton. 
12. Jos mahdollista, järjestäkää yhteistä aikaa aikuisten kesken. Tämä on tärkeää varmasti lapsiperheiden vanhemmille, mutta myös lapsettomille. Monet lapsettomat tapaavat ystäviään vain heidän lastensa seurassa. Aikuisaikakin olisi kallisarvoista.
13. Älä sääli.
14. Älä onnittele raskaudesta tai luo merkitseviä katseita toisen vatsanseutuun, jos et ole aivan varma henkilön raskaudesta. Itsellä on muutama trauma tähän liittyen. 
15. Anna lapsettomalle tilaa, lohtua ja ymmärrystä. Älä luovu ystävyydestänne tämän elämänvaiheen takia. Vaikka lapsettomuuskriisiä läpikäyvä saattaa vaikuttaa etäiseltä tai rasittavaltakin. 

Mitähän vielä? Eipä siis ihme, ettei kukaan normaali ihminen osaa sanoa lapsettomalle mitään sopivaa ;)