perjantai 25. tammikuuta 2019

Vuoronumero hukassa?

Olen ollut sivustaseuraaja jo vuosia. Ystäville ja tuttaville on syntynyt viime vuosina kymmeniä vauvoja. Olen seurannut myös IVF/ICSI-vauvojen saapumista perheisiin vuosien odotuksen jälkeen. Nyt olen myös nähnyt adoptiolasten tulemista kotiin. En voi väittää, etteikö viime vuosien vauvabuumi olisi vaikuttanut minuun ajoittain. Jossain vaiheessa en kestänyt ollenkaan vauvauutisia, koska ne vain korostivat omaa epäonnistumistani. Nyt tilanne ei ole yhtään niin paha enää. Minulle on oikeastaan mysteeri, kuinka tulen reagoimaan jatkossa.

Etenkin lapsettomuushoitojen aikaan sain kuulla muilta, että meidän vuoro on varmasti ihan pian. Eipä ollut. Siltikin salaa toivoin ja uskoin, että näin olisi. Nyt kun adoptioprosessia on tahkottu läpi jo jonkin aikaa, alan taas toivoa ehkä liikaakin. Jospa meidän adoptiopolkumme ei olisi se pisin ja mutkikkain. Jospa lapsiesitys tulisikin nopeimman eikä hitaimman kaavan mukaan. Tähän mennessä toiveet eivät ole toteutuneet. Jostain näitä toivon rippeitä kuitenkin haalin aina.

Meillä oli toiveissa Plan A eli luomulapsi mahdollisimman pian yrityksen alettua. Meni metsään tämä tie. Plan B:n eli lapsettomuushoitojen piti tuoda meille toivomamme nyytti syliin. Vaikka uskoin tähän pitkään, mönkään meni tämäkin yritys. Nyt olen laittanut kaiken toivon Plan C:hen eli adoptioon. Edelleen uskon yleensä vahvasti, että tämä polku johtaa toivomaamme lopputulemaan. Toisinaan mielen perukoilta hiipii kuitenkin pelottava epäilys. Mitä jos Plan C:kin epäonnistuu? Plan D:tä meillä ei ole. En voi kuvitella palaavani lapsettomuushoitoihin, munasolut muutenkin varmaan loppuneet ja kohtu kuivettunut. Mihinkään sijaislapsitoimintaan energia ei enää tämän kaiken jälkeen riitä. Ainut vaihtoehto tämän suunnitelman epäonnistuessa on ikuinen lapsettomuus. Tähän ajatukseen en ole yhtään valmis tai valmistautunut. Enkä sinänsä halua näin tehdäkään. Jos kaikki menee pieleen, ehtiihän sitä sitten myöhemminkin miettiä.

Lapsensaannissa ei tosiaankaan jaeta vuoronumeroita. Ohituskaistoja on useita ja osa porukasta joutuu jatkuvasti takaisin jonon perälle. Haluaisin vihdoin tehdä muutakin kuin seurata sivusta. Toisinaan pelkään, että meidän vuoronumeromme on hukattu kokonaan.



keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Odotuksen vuosi 2019

Monta, monta vuotta olen odottanut. Aina on ollut seuraava askel, johon tähdätä. Seuraava lääkäriaika, punktio, alkionsiirto, adoptioneuvontakerta, adoptiolupa, hakupapereiden lähettäminen. Tämä kaikki on käyty läpi viime vuosina.

Nyt ei ole aivan selkeää seuraavaa askelta, jota odottaa. Juu, voin verkostoitua, elää täysillä, matkustella ja hankkiutua mahdollisimman hyvään fyysiseen kuntoon. Adoptiotaipaleella kuitenkin seuraava iso askel on lapsiesitys. Tähän pisteeseen on nyt mutkien kautta tultu. En jotenkin näe tämän  etapin odotusta samalla tavalla konkreettisena kuin edellisiä. On helppoa merkata kalenteriin, että sosiaalityöntekijän tapaaminen on 5.11. kello 14.30. Vaikeampaa sen sijaan on orientoitua siihen, että nyt sitä odotellaan 1-3 vuotta lapsiesitystä. Se ei tunnu yhtään todelliselta.

Joku kertoi odottaneensa puhelinsoittoa niin kovasti, että ei koskaan jättänyt puhelinta mihinkään vaan piti sen aina mukanaan. Jokainen pirinä herätti hetkeksi toiveen, mitä jos. Soiton odotusta kesti pari vuotta. Itse en osaa kyttäillä puhelinta, ainakaan vielä. Unohdan usein puhelimeni äänettömälle laukkuun tuntikausiksi. Jos puhelin soi, on se todennäköisesti mieheni tai äitini. Vielä en ole osannut toivoa, että se olisi adoptiovirkailija. Eihän se vielä ole mahdollistakaan. Toisaalta, adoptiokuvioissahan mikä tahansa on mahdollista. Olen vain tottunut siihen, että meidän kohdallamme kaikki menee mahdollisimman pitkän kaavan kautta. Näin ollen tässäkin tilanteessa yritän löytää kärsivällisyyttä ja voimia tulevaa odotusta varten.

Edessä on odotuksen vuosi 2019! Edellisten seitsemän odotusvuoden jatkona ;)

Mukavaa uutta vuotta 2019! Täyttykööt odotuksenne! Jos eivät, voimia siihen!

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Lapsettoman joulumieli

En ryve tällä hetkellä missään kriisissä. Sen sijaan odotan joulua todella hyvällä joulumielellä. Olen lähettänyt joulukortit ajallaan, kaikki lahjatkin on jo ostettu ja paketoitu. Jouluruuan olen suunnitellut mielessäni ilman sen suurempaa stressiä. Toivottavasti sellaista ei mistään tulla tupsahdakaan. Haluaisin ottaa joulunpyhät rauhallisesti. Niin, lapseton on tämäkin joulu. Kuka edes jaksaa laskea, monesko joulu tätä lajia on tulossa. Olisiko seitsemäs? Samapa tuo nyt sinänsä. Mieli on rauhallinen.

Ainahan sitä tietenkin miettii, onko tämä viimeinen lapseton joulu. Onhan se periaatteessa mahdollista. En ole tarkoituksella kirjoitellut kovin tarkasti meidän adoptioprosessimme vaiheista. Kai yritän jollakin tapaa pitää kiinni yksityisyydestäni, ja tulevan lapsen yksityisyydestä. Toisaalta olen jutellut yhä enemmän adoptiosta ihmisten kanssa livenä, joten blogissa purkautuminen ei ole ollut minulle yhtä tärkeää kuin aikaisemmin. Adoptiolupa meillä on plakkarissa ja paperit kohdemaassa, joten turha vuosi tämä ei ole ollut.

Haluaisin jatkaa adoptio-odotusta rauhallisin mielin nauttien joulusta ja elämästä kaiken kaikkiaan. Siltikin tiedän varmuudella, että huonoja vaiheita tulee varmasti edelleen tasaisin väliajoin. Syksy on aina pahinta aikaa minulle kaikin puolin. Siitä on selvitty, joten kevät toivon mukaan tulee olemaan paljon helpompi. Aika kuluu ja hakumatkalle lähtö lähenee päivä päivältä. Tämä on sinänsä lohdullinen ajatus.

Mukavaa joulunodotusta niille ihanille ihmisille, jotka jaksavat käydä kurkkaamassa tämän hyvin laiskan bloggaajan juttuja edelleen!




sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Syyshaikeutta

En taaskaan muistanut, kuinka vaikeita syksyt ovat minulle. Ne ovat olleet vaikeita jo ennen lapsettomuutta. Seuraavat kaksi ja puoli kuukautta tulevat olemaan synkkiä. Vaikka tähän asti on ollut suhteellisen valoisaa ja lämmintä, tunnen jo luissani, kuinka syksy saapuu rytinällä. En tiedä, onko mitään tapaa estää tämän syyshaikeuden saapuminen.

Tunnen oloni todella yksinäiseksi, erityisesti syksyisin. Etenkin tänä syksynä tämä tunne on ollut vahvasti läsnä. Olen ollut yksinäinen jo reilun kuukauden. Käyn töissä, siihen onneksi palaa energiaa. Olen buukannut lähes kaikki arki-illat täyteen jotain ohjelmaa. Harrastuksia ja kahvittelua kavereiden kanssa. Viikonloppuisin joistain menoista huolimatta olen kuitenkin ollut paljon yksin. Tämä aiheuttaa levottomuutta.

Olen jumpannut ja siivonnut enemmän kuin koskaan ennen. Aiemmin en ole ollut kovin innostunut kummastakaan näistä. Tietysti ihan hyödyllisiä ajanvietteitähän nämä ovat. Siltikin kalenteriin jää tuntitolkulla tyhjää. En keksi yhtään, millä tämän tyhjiön täyttäisin.

Näin synkeinä syyspäivinä myös adoptiohaaveiden kariutuminen pelottaa enemmän. En jaksaisi enää yhtään odottaa. Pelkään, että jotain menee pieleen. Niinhän on käynyt ennenkin. Kuinka monta syksyä tässä pitää vielä odottaa ja olla epätietoisuudessa? En tiedä. Työt, matkustelu, ravintolaillat, konsertit, harrastukset ja kavereiden tapaamiset ovat tyhjiön täyttämistä. Näistä huolimatta odotan vain koko ajan. Mieluiten haluaisin tehdä aikahypyn tulevaan, jolloin lapsiesitys alkaisi olla jo realistinen haave.

P.S. Asetanko näillä ajatuksilla mahdollisesti joskus tulevalle lapsiperhe-elämälle liian ruusuisia odotuksia? Aivan varmasti ;)


maanantai 20. marraskuuta 2017

Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Minun näkökulmastani siis. Joku voi olla eri mieltä. 

1. Älä kysele ihmisiltä, milloin he aikovat hankkia lapsia tai miksi eivät ole näin tehneet. Paitsi jos suhteenne on todella läheinen ja tällainen keskustelu on varmuudella luontevaa.
2. Älä sano kevyesti, että ainahan voi adoptoida. Vaikka se saattaa olla tottakin, että kyseinen henkilö tätä harkitsee. 
3. Jos kyseessä on läheinen ihminen, osoita kiinnostusta ystäväsi/sukulaisesi elämäntilannetta kohtaan. Kysele kuulumisia ja anna tilaisuus ystävälle purkaa sydäntään.
4. Älä ole vaivaantunut tai ehdota puheenaiheen vaihtoa, jos ystävä haluaa puhua sinulle asioistaan. Tosin tälle nyt ei mitään sitten voi, jos ei ole itsellä kykyä puhua vaikeista asioista. 
5. Yritä olla loukkaantumatta, jos ystävä ei pysty reagoimaan heti hyvin raskausuutisiin. Anna hänelle aikaa sopeutua. 
6. Ilmoita raskaudesta tekstiviestillä tms varhaisessa vaiheessa. Tämä on toiminut itselleni ainakin parhaiten. Kun olen tiennyt uutisen ennen muita ja ehtinyt sopeutua tai tirauttaa muutaman kyyneleenkin ennen kuin kohtaan ketään face to face. Monessa paikassa kehotetaan kertomaan kasvotusten, itselle ovat olleet tosi raskaita tilanteita nämä.
7. Älä sano, että varmasti tärppää kun lopetatte yrittämisen.
8. Kun lapsettomuushoidotkin on käyty läpi tuloksettomina, älä sano, että "eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka luomunakin tärppäisi". No kun ei tärppää eikä halua tällaista toivoa todellakaan ylläpitää. Ja toivoisi, ettei muutkaan tekisi näin. 
9. Älä sano koskaan, että elämä ilman lapsia on merkityksetöntä. Tai ettei siitä ymmärrä mitään ennen kuin on lapsia.
10. Jos lapseton ei halua mennä ollenkaan lapsettomuushoitoihin tai haluaa lopettaa ne, hyväksy tämä. Älä syyllistä lapsetonta luovuttamisesta.
11. Älä jätä lapsetonta ulkopuolelle. On ikävää, jos hän ei saa kutsua esim. juhliin, siksi että on lapseton. 
12. Jos mahdollista, järjestäkää yhteistä aikaa aikuisten kesken. Tämä on tärkeää varmasti lapsiperheiden vanhemmille, mutta myös lapsettomille. Monet lapsettomat tapaavat ystäviään vain heidän lastensa seurassa. Aikuisaikakin olisi kallisarvoista.
13. Älä sääli.
14. Älä onnittele raskaudesta tai luo merkitseviä katseita toisen vatsanseutuun, jos et ole aivan varma henkilön raskaudesta. Itsellä on muutama trauma tähän liittyen. 
15. Anna lapsettomalle tilaa, lohtua ja ymmärrystä. Älä luovu ystävyydestänne tämän elämänvaiheen takia. Vaikka lapsettomuuskriisiä läpikäyvä saattaa vaikuttaa etäiseltä tai rasittavaltakin. 

Mitähän vielä? Eipä siis ihme, ettei kukaan normaali ihminen osaa sanoa lapsettomalle mitään sopivaa ;)

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Aloittelija blogissa, muuten jo konkari...

Olen reilu kolmekymppinen lapsettomuuden taakan alle pikkuhiljaa jäävä nainen ja vaimo. Olen viime vuosien aikana googlannut paljon näistä aiheista ja lukenut muiden erinomaisia blogeja, joihin olen samaistunut etenkin lapsettomuuden osalta. Tätä taivalta takana 3,5 vuotta, monenlaisia ajatuksia siis ollut mielessä vuosien varrella. Oma bloggaus on erittäin suuri askel meikäläiselle, sillä tykkään olla hyvinkin yksityinen. Katsotaan, kuinka tämä alkaa sujua siis :) Koitan kuitenkin löytää muista asioistakin iloa elämään ja pitää elämää kasassa lapsettomuudesta huolimatta, katsotaan siis myös, kuinka tämä onnistuu.

Hieman taustatietoja. Meillä on pitkä parisuhde takana ja ajatus oli hankkia lapsia, kun siltä alkaa tuntua. Olemme tykänneet matkustaa ja tehdä paljon kivoja asioita. Muutama vuosi sitten tuli kuitenkin valaistuminen, että on korkea aika perustaa jo perhettä, jota olemme kuitenkin aina toivoneet. Eipä kaikki mennytkään, kuten olimme toivoneet. Melkein toivoisin, että joku olisi huomautellut asiasta vuosia sitten, jotta olisimme havahtuneet asiaan aiemmin. Tosin en ole varma, olisiko muutamasta lisävuodesta välttämättä ollut mitään hyötyä meidän tilanteessamme. Perhe ja ystävät ovat olleet hyvin hienotunteisia aina näiden asioiden suhteen ainakin toistaiseksi. Olemme kertoneet asiasta vain miehen isälle ja minun muutamalle ystävälle, joilla itsellään on ollut samoja ongelmia.

Lapsettomuushoitoja (3 icsiä) ja tutkimuksia olemme tahkoneet kohta kaksi vuotta. Aika on mennyt toisaalta nopeasti, mutta matkan varrella on tapahtunut niin paljon henkistä ja fyysistä hyvinvointia liikuttavia asioita, joten vasta viime aikoina olen alkanut pysähtyä miettimään asioita kunnolla. Vähän tällä hetkellä olemmekin tienristeyksessä, pitää miettiä pian, kuinka tästä eteenpäin. Saa nähdä, mkä tämän blogin suunta tulee olemaan. Tuleeko olemaan hoitosepustuksia vai jopa niistä luopumista...